Minulla oli torstaina ensimmäistä kertaa omien ryhmieni tunnit. Ryhmät olivat toisen ja neljännen asteen oppilaita, ensimmäisen ryhmän (kakkoset) kanssa minulla oli kolme tuntia ja toisen (neloset) kanssa kaksi tuntia. Olin suunnitellut hyvin yksinkertaiset tunnit: Ensin hieman sääntöjen perustamista, sitten oppilaiden toiveiden läpikäymistä (he olivat kirjoittaneet minulle toiveensa edellisen tunnin lopussa), jonka jälkeen he kirjoittaisivat pienen kirjeen minulle itsestään englanniksi, välissä tekisimme lyhyen toiminnallisen tehtävän, koska kolmen tunnin aikana ei ole välituntia (niinpä!) ja lopuksi pitäisin lyhyen PP-esitelmän Suomesta, josta oppilaat sitten ilmaisisivat mielipiteitään suullisesti pareittain. Noh, kakkosten kanssa en ehtinyt keskustella heidän toiveistaan, toiminnallinen tehtävä jätettiin pois välistä ajanpuutteen vuoksi, eikä esitelmän jälkeen jäänyt aikaa suulliselle harjoitukselle. Isoin osa tunneista meni kirjeen kirjoittamiseen. Neloset tulivat tunneille niin myöhään, että heidän kanssaan en ehtinyt myöskään muuta kuin kirjoituttaa kaikilla kirjeet, jopa Suomi-esitelmä jäi pitämättä. Onneksi käytin sen tekemiseen vain koko keskiviikkoillan.
Tunneista jäi kyllä yleisesti ottaen hyvä fiilis. Harmitti vain, kun emme saaneet kaikkea tehtyä. Mutta olen huomannut, että kaikilla tunneilla tytöt tarvitsevat todella paljon aikaa tehtävien tekemiseen. Heillä ei ole tapana työskennellä nopeaan tahtiin ollenkaan. Joillakin se johtuu vaikeuksista oppia, toisilla taas enemmänkin laiskuudesta. Molempia tyyppejä on aika turha hoputtaa. Olen vain yrittänyt auttaa parhaani mukaan ja kannustaa tekemään tehtävät valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Olin kuitenkin iloinen, että oppilaat lähtivät innolla mukaan kirjeen kirjoittamiseen, vaikka kakkosista osa ei sitten loppupeleissä palauttanut kirjettään. Luokassa joillakin vallitsee sellainen käsitys, että koska he eivät osaa yhtään mitään, eivät he halua tai voikaan tehdä tunneilla yhtään mitään. Turhautumista ja motivoitumattomuutta on paljon.
Työmatkan varrella oleva ihanan värinen ja ihanalta tuoksuva puu |
Kolme päälimmäisimmiksi noussutta toivomusta englannin tunneilla käsiteltävistä asioista olivat: 1. Halu oppia ääntämään englantia, 2. musiikin kuuntelu tai videoiden katselu ja 3. kulttuuritietous. Ensimmäinen ei todellakaan yllätä. Oppilaat eivät uskalla sanoa mitään englanniksi, koska sen ääntäminen tuottaa heille niin paljon vaikeuksia. Heitä on lähes mahdotonta saada toistamaan edes yhtä sanaa, jos muut kuuntelevat. Listen and repeat -tyyliset, yhdessä koko luokan kanssa tehtävät drillit ovat ainut löytämäni toimiva keino tähän mennessä. Tämä on yksi asia, johon haluisin kovasti vaikuttaa täällä ollessani. Musiikki on monille oppilaille todella tärkeä osa elämää, eikä siis toiseksi noussut toive tullut myöskään hirveänä yllätyksenä. Mielestäni vieraskielisen musiikin kuuntelu tukee kielen opiskelua todella hyvin ja otan mielelläni musiikin osaksi tuntejani. Monta erilaista ideaa on jo hautumassa. Pitäisi vaan jaksaa kuunnella mm. One Directionin biisejä, että tietäisin, mitkä laulut olisivat kaikista hyödyllisimpiä käyttää... Kakkosista löytyy monta superfania. Videoista en tiedä vielä miten saisin ne järkevästi osaksi tunteja niin, että videoiden katselusta olisi selkeää hyötyä heidän kielen oppimiselleen (osaamistaso kun on aika matala) eikä se olisi liian aikaa vievää. Katsotaan. Kolmanneksi noussut halu oppia kulttuurista yllätti iloisesti. Kielen opetuksessa keskitytään niin paljon itse kieleen, että kulttuuri (ainakin täällä) jää oppilaille ihan vieraaksi. Kieli ja kulttuuri tulevat yhtenä pakettina ja mielestäni niitä pitäisi opettaakin yhdessä.
Kaikki tämä ja yksitoista viikkoa jäljellä. En voi sanoin kuvailla kuinka paljon turhauttaa! Se tarkoittaa vain 11 kertaa jokaisen ryhmän kanssa. Eihän se ole mitään. Minun täytyy tehdä tarkemmat suunnitelmat siitä, mitä kaikkea haluan ryhmien kanssa tehdä, koska kaikelle ei millään jää aikaa. Tiedän, että näiden 11 viikon jälkeen minusta tuntuu, että pääsin vasta alkuun oppilaiden kanssa. Minä niin tiedän sen.
Olen huomannut (omalla koulullani ja Minskin koulun käytännöistä kuultuani), että chileläinen tapa opettaa, tai chileläisille opettajille tyypilliset metodit, luovat kieltenoppijoita, jotka ymmärtävät kirjoitettua kieltä melko hyvin, mutta kielen kaikki muut osa-alueet jäävät käsittämättömän heikoiksi. Varsinkin puhuminen ja ääntäminen ovat erityisen hankalia. Puhuminenhan se vaikein osa-alue on opettaakin, kun se on niin aikaa vievää. On ihan universaali ilmiö, että oppilaita on vaikea saada kommunikoimaan vieraalla kielellä. Se vaatii eniten aikaa ja panostusta, ja resurssejahan siihen harvoin on. Esimerkiksi tämän lyseon 2-3h/vko englannilla ei vaan voi saada hyviä tuloksia suullisen ilmaisun oppimisessa, koska kukaan ei voi oppia puhumaan sujuvasti, jos kieltä käyttää vain kerran viikossa parin tunnin ajan. Realistisesti ajateltuna luulen, että ainut mitä ehdin omien ryhmieni kanssa tehdä on luultavasti auttaa heitä ääntämään hieman paremmin ja sitä kautta madaltamaan englanniksi puhumisen kynnystä ihan vähän. Muuhun tuskin aika riittääkään. Niin turhauttavaa.
Haaveilen kouluaikojen ulkopuolella järjestettävästä "English Clubista", mutta en tiedä riittäisikö aikani, saisiko sellaista edes järjestää ja kiinnostaisiko ketään. Sekin on aivan vastasyntynyt ajatus, joten en tiedä ehtisinkö mitenkään toteuttaa sitä järkevästi jäljellä olevassa ajassa. Sain tällä viikolla näiden kakkosten ja nelosten lisäksi ryhmät ykkösiä ja kolmosia, joten minulla on nyt omia tunteja 9h/vko. Lisäksi suunnittelen aina yhden pienen aktiviteetin tai tehtävän kahdelle Miss Gladyn ryhmälle. Miss Glady yleensä antaa minulle aihealueen ja mitä haluaisi tehdä sillä (kertaus, uusi asia, kuuntelu tms.) ja sitten yritän keksiä jotain, mitä voisimme tehdä. Viimeksi keksin hauskan post-it -pelin, josta oppilaat innostuivat oikein kunnolla. Se teki minut oikein iloiseksi ja tyytyväiseksi. ^^ Jos ei muuta, niin post-it -pelini jää elämään. :D
Huoneeni ovelta otettu kuva ilta-auringosta |
Olen innoissani, väsynyt, turhautunut ja onnellinen. Olen niin väsynyt tämän viikon jälkeen, että en tiedä mitä jaksan tehdä nyt viikonloppuna. Lepään minkä ehdin tietenkin, mutta osa ajasta on pakko laittaa töiden suunnitteluun. Olen pahoillani, mutta tämä tietää myös aika vähän aikaa blogille. Ainut sosiaalinen elämä, mitä minulla on tällä viikolla ollut, on Minskin (ja muiden kämppisten) kanssa vietetyt iltapalahetket ja torstaina onneksi Elina soitti ja ehdin hänen kanssaan Alemanialla olevaan irkkupubiin, Caravaniin, syömään, jonka jälkeen kävimme vielä Elinan kämpän vieressä paikallisessa pubissa juomassa oluet ja kuuntelemassa Argentiinalaista tangoa. Se maksoi minulta muutaman tunnin yöunia, mutta oli täysin sen arvoista. Nukun sitten Suomessa.
Elinan paikallinen ja torstai-illan tangoilut |
Täksi viikonlopuksi on luvattu vielä ihanan aurinkoista ja lämmintä säätä. Haluaisin mennä uudestaan Cerro Ñielolille kävelemään, mutta en tiedä jaksanko. Tänään en ehkä enää, täytyy katsoa miten huomenna. Toivottavasti teillä on siellä Suomessa kaikki hyvin. :) Totta puhuen en ole ehtinyt hirveästi koti-ikävöimään (mikä on todella yllättänyt minut!), mutta koen tarvetta pystyä jakamaan tämä jonkun tutun rakkaan kanssa. Tiedättekö? Sain viime viikolla tietää, että Bygmi ei pääsekään vierailemaan ja se harmittaa, koska haluaisin näyttää jollekin rakkaalle tämän kaiken! Onneksi saatte blogin kautta edes vähän kurkistusta tänne, vaikkei se ihan sama asia olekaan.
Minun pitää nyt yrittää reipastua ja nousta sängystä. On pyykkiä pestävänä (eli vietävänä pesulaan) ja kaikkea sellaista jännittävää. Hasta luego, preciosos!