Sain ensimmäisinä viikkoinani vastailla aika paljon kysymykseen "Te cuesta español?", eli onko espanja mielestäni vaikeaa. No, olihan se aluksi ihan hurjan vaikeaa. Lähtökohtani oli se, että tiesin paljon espanjan kielestä teoriassa ja kielioppi oli minulla monilta osin ihan hyvin hallussa. Preteritin (toinen suomen imperfektiä vastaava verbimuoto) taivutukset olivat hieman unohtuneet ja subjunktiivi nyt on aina ollut hieman hämärän peitossa minulla, mutta näidenkään muotojen tunnistaminen muiden puheessa ja niiden ymmärtäminen ei tuottanut ongelmia. Isoin ongelma oli siis lähinnä se, että en itse kyennyt tuottamaan spontaania puhetta, en sitten millään! Tuntui vaativan kamalaa vääntämistä, että sai simppelin lauseen aikaiseksi. Siispä päätin lähteä Chileen, missä ihmiset puhuvat ns. laiskaa espanjaa todella nopeasti ja käyttävät todella paljon sanastoa, jota ei muualla espanjankielisessä maailmassa tunneta. Hienot olivat lähtökohdat!
Ensimmäiset viikot olivat rankkoja. Muistan olleeni ihan käsittömättömän väsynyt ihan vain sen vuoksi, että jouduin koko ajan pinnistelemään aivoineni, että pystyin kommunikoimaan ympärillä olevieni ihmisten kanssa päivän aikana. Jos joku osasi englantia, puhuin mieluummin sitä, koska turhautti yrittää selittää samaa asiaa hitaasti ja kömpelösti, kun sen pystyi englanniksi hoitamaan paljon nopeammin pois alta. Toistelin uusille tuttavuuksille aika paljon samoja asioita ja kertominen helpottui tietenkin kerta kerralta. Esimerkiksi itseni esittely luokan edessä oli loppuviikosta jo aivan eri kokemus kuin alkuviikosta. Ensimmäisen kuukauden aikana vallitsi tunne, että en pysty ilmaisemaan itseäni tarpeeksi hyvin ja paljon asioita jäi sanomatta, koska en tiennyt miten sanoa ne. Menneen ajan aikamuodot eivät olleet minulla oikeastaan ollenkaan käytössä, pysyin tutussa ja turvallisessa preesensissä hyvin pitkälti.
Kun sanon, että chileläiset puhuvat nopeasti ja epäselvästi, haluan, että ymmärrätte kuinka nopeasti ja epäselvästi. Chilessä vaihdossa olevat meksikolaiset opiskelijat sanoivat, että he eivät ymmärrä esimerkiksi välillä ollenkaan, kun chileläiset puhuvat. Luennoilla osa tiedosta menee sivu suun, kun proffa puhuu niin nopeasti ja eri tavalla kuin mihin he ovat tottuneet. Meksikolaiset ovat natiiveja espanjan puhujia! Jos heillä on vaikeaa ymmärtää chileläisiä, niin ei ihme, että olin ensimmäisen kuukauden aivan pihalla suurimmasta osasta keskusteluja. Kaikki oli hyvin siihen asti, kun joku puhui varta vasten minulle ja hiljensi ja selkeytti puhettaan, mutta annas olla, kun piti pysyä mukana chileläisten keskinäisessä keskustelussa - ei mitään saumaa. Etenkin nuoret juttelevat keskenään sen verran vahvalla slangilla, että koko keskustelun sisäistäminen on aika mahdotonta. Lyseon oppilaiden puheesta minun oli vaikein saada selvää. Vaikka pyysin heitä puhumaan hitaammin ja selkeämmin en silti aina ymmärtänyt mitä he halusivat sanoa tai kysyä. Onneksi minulla oli aina Mayra tai Glady apuna tunneilla.
Jossain vaiheessa ensimmäistä kuukauttani harjoittelussa huomasin käyttäväni aika paljon englantia ihmisten kanssa ja tietenkin aina oppitunneilla. Se näkyi oikeastaan aika selkeästi espanjan käytössäni. Joka kerta, kun oli päivä tai pari välissä, kun minun ei tullut puhuttua niin paljon espanjaa, oli sen puhumiseen palaaminen aina hankalaa ja tuntui, että aivot piti yrittää virittää uudestaan espanja-moodiin. Glady huomasi saman ja huomautti aina, että en ole taas puhunut tarpeeksi espanjaa. Hänen kanssaan puhuimme aina espanjaksi. Siitä saimme idean viettää aina tiistaisin espanja-päivää, jolloin menin seuraamaan muiden aineiden oppitunteja espanjaksi ja sain puhua ihmisten kanssa vain espanjaksi. Muita oli myös kielletty puhumasta minulle englanniksi. Aluksi se vaikutti vähän hassulta, mutta osoittautui harvinaisen nerokkaaksi ideaksi. Päädyin aina juttelemaan seuraamieni tuntien opettajan kanssa monista eri asioista. Opin paljon Chilen kulttuurista ja työstin samalla espanjan osaamistani.
Sanoisin, että vasta toisen kuukauteni puolen välin jälkeen minulta olivat pikkuhiljaa vähentyneet turhautumisen tunteet siitä, etten pystynyt sanomaan jotakin asiaa niin kuin haluaisin, tai ettei minulla ollut tarpeeksi sanastoa puhumaan jostain aiheesta. Oli vieläkin paljon hetkiä, kun aivoni vaan sanoivat kiitoshei ja se oli sitten enää turha uneksiakaan, että espanjan ymmärtäminen tai tuottaminen olisi enää onnistunut. Joskus aivot vain väsyivät siihen työstämiseen ja sitten piti sanoa, että vaihdetaanko englanniksi, että pysyn mukana. Monesti olimme porukassa, missä voitiin käyttää kumpaa vain kieltä, joten ongelmia ei siinä mielessä ollut. Jos vaikka jokin sana unohtui, oli se helppo hakea englannin avulla. Englanti on minulla niin paljon vahvempi kieli, että tiesin turvautuvani (ja voivani turvautua!) siihen tiukoissa paikoissa. Toisaalta, oli hyvä puhua englanniksikin välillä, koska kaverit kiittelivät taas toisaalta oman englantinsa kehittymisestä ja treenamisesta minun kanssani, joten se toimi niinkin päin.
Kolmannen kuukauden aikana espanjan käyttöä ei oikein enää ajatellut samalla lailla. Meni vähän kuin itsestään. Ei sillä, etteikö edelleen olisi tullut hankalia tilanteita vastaan jatkuvasti, mutta ne ehkä otti jo todella rennosti eikä turhaan murehtinut siitä, että ilmaiseeko itseään täysin oikein ja sääntöjen mukaan. Oikeastaan vasta kolmannen harjoittelukuukauteni aikana aloin käyttämään kunnolla menneen ajan aikamuotoja, tai sanotaanko, että aloitin niillä kokeilun toisen kuukauden aikana sillä lailla varovaisesti ja kolmannen kuun aikana jo osasin käyttää niitä melko hyvin. Aivan parin viimeisen viikon aikana opin käyttämään subjunktiivia joissakin tilanteissa! Mahtava tunne, kun oivaltaa jotain, minkä luuli olevan hankalaa, ja sitten vielä oppii sitä käyttämään.
Nyt minä sitten ymmärrän chileläisiä. Tai no, edelleen joidenkin kaverusten keskustelut menevät osittain ohi, mutta kokonaiskuvassa pysyn kärryillä. Olen oppinut paljon chileläistä sanastoa ja käytän mieluummin chileläisiä kuin standardi-espanjan sanoja. Ne tuntuvat tutummilta. Unohdin myös aivan täysin th-äänteen käytön, se katosi jossain toisen kuukauden alkuvaiheilla, koska se tuntui hölmöltä käyttää, kun ei kukaan muukaan puhunut niin. Vosotros-muotoa en osaa käyttää verbitaivutuksissa enää lainkaan, koska Chilessä (ja yleensäkin latinoamerikkalaisissa maissa) käytetään sen sijaan ustedes-muotoa - vosotros haiskahtaa heille vanhalta. Minulle ei tarttunut chileläinen aksentti, niin kauan en ollut harjoittelussa. Ehkä se olisi tarttunut, jos olisin jäänyt pidemmäksi aikaa. Elina ainakin puhuu ihan chileä! Mutta Elina on asunut Chilessä yhteensä jo yli vuoden, joten ei ihme. Itse ihan pidän chileläisten tavasta nieleskellä s-äänteitä sanojen välistä ja lopusta, mutta kaikki eivät siitä pidä. Eräällä mehikaanolla olisi ainakin ollut sanottavaa, jos olisin sen antanut tarttua puheeseeni. ;)
Sen ainakin huomasin, että kun opin ymmärtämään chileläisten puhetta ei kenenkään muun espanjan puhujan ymmärtäminen tuota minkäälaisia vaikeuksia! Toivon vielä pääseväni uudestaan Chileen chileä puhumaan. Muukin espanjankielinen maailma kiinnostaa hurjasti. On kova halu höpöttää espanjaa koko ajan. Suomeen saavuttani halusin hirveästi toimia erinäisissä tilanteissa mieluummin espanjaksi! Sanoa hola ja permiso moin ja anteeksin sijaan. Onneksi on chileläiset ystävät, joiden kanssa pidän yhteyttä päivittäin ja saan ainakin pidettyä oppimaani kielitaitoani yllä jossain määrin. Suosittelen jäämään pidemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi harjoitteluun, jos vain mahdollista! Kolmessa kuukaudessa tulee selkeitä muutoksia, mutta ihmeitä ei vielä tehdä. Kielitaitoni koheni selkeästi, mutta jäin vielä kaipaamaan lisää. Kaikki riippuu myös tietenkin omista lähtökohdista ja jo olemassa olevasta kielitaidosta. Itse lähdin aika pienestä liikkeelle kuitenkin.
¡Y ya no me cuesta nada el español! ¡Me encanta!
