Ikiomat oppitunnit

Minulla oli torstaina ensimmäistä kertaa omien ryhmieni tunnit. Ryhmät olivat toisen ja neljännen asteen oppilaita, ensimmäisen ryhmän (kakkoset) kanssa minulla oli kolme tuntia ja toisen (neloset) kanssa kaksi tuntia. Olin suunnitellut hyvin yksinkertaiset tunnit: Ensin hieman sääntöjen perustamista, sitten oppilaiden toiveiden läpikäymistä (he olivat kirjoittaneet minulle toiveensa edellisen tunnin lopussa), jonka jälkeen he kirjoittaisivat pienen kirjeen minulle itsestään englanniksi, välissä tekisimme lyhyen toiminnallisen tehtävän, koska kolmen tunnin aikana ei ole välituntia (niinpä!) ja lopuksi pitäisin lyhyen PP-esitelmän Suomesta, josta oppilaat sitten ilmaisisivat mielipiteitään suullisesti pareittain. Noh, kakkosten kanssa en ehtinyt keskustella heidän toiveistaan, toiminnallinen tehtävä jätettiin pois välistä ajanpuutteen vuoksi, eikä esitelmän jälkeen jäänyt aikaa suulliselle harjoitukselle. Isoin osa tunneista meni kirjeen kirjoittamiseen. Neloset tulivat tunneille niin myöhään, että heidän kanssaan en ehtinyt myöskään muuta kuin kirjoituttaa kaikilla kirjeet, jopa Suomi-esitelmä jäi pitämättä. Onneksi käytin sen tekemiseen vain koko keskiviikkoillan.

Tunneista jäi kyllä yleisesti ottaen hyvä fiilis. Harmitti vain, kun emme saaneet kaikkea tehtyä. Mutta olen huomannut, että kaikilla tunneilla tytöt tarvitsevat todella paljon aikaa tehtävien tekemiseen. Heillä ei ole tapana työskennellä nopeaan tahtiin ollenkaan. Joillakin se johtuu vaikeuksista oppia, toisilla taas enemmänkin laiskuudesta. Molempia tyyppejä on aika turha hoputtaa. Olen vain yrittänyt auttaa parhaani mukaan ja kannustaa tekemään tehtävät valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Olin kuitenkin iloinen, että oppilaat lähtivät innolla mukaan kirjeen kirjoittamiseen, vaikka kakkosista osa ei sitten loppupeleissä palauttanut kirjettään. Luokassa joillakin vallitsee sellainen käsitys, että koska he eivät osaa yhtään mitään, eivät he halua tai voikaan tehdä tunneilla yhtään mitään. Turhautumista ja motivoitumattomuutta on paljon.

Työmatkan varrella oleva ihanan värinen ja ihanalta tuoksuva puu

Kolme päälimmäisimmiksi noussutta toivomusta englannin tunneilla käsiteltävistä asioista olivat: 1. Halu oppia ääntämään englantia, 2. musiikin kuuntelu tai videoiden katselu ja 3. kulttuuritietous. Ensimmäinen ei todellakaan yllätä. Oppilaat eivät uskalla sanoa mitään englanniksi, koska sen ääntäminen tuottaa heille niin paljon vaikeuksia. Heitä on lähes mahdotonta saada toistamaan edes yhtä sanaa, jos muut kuuntelevat. Listen and repeat -tyyliset, yhdessä koko luokan kanssa tehtävät drillit ovat ainut löytämäni toimiva keino tähän mennessä. Tämä on yksi asia, johon haluisin kovasti vaikuttaa täällä ollessani. Musiikki on monille oppilaille todella tärkeä osa elämää, eikä siis toiseksi noussut toive tullut myöskään hirveänä yllätyksenä. Mielestäni vieraskielisen musiikin kuuntelu tukee kielen opiskelua todella hyvin ja otan mielelläni musiikin osaksi tuntejani. Monta erilaista ideaa on jo hautumassa. Pitäisi vaan jaksaa kuunnella mm. One Directionin biisejä, että tietäisin, mitkä laulut olisivat kaikista hyödyllisimpiä käyttää... Kakkosista löytyy monta superfania. Videoista en tiedä vielä miten saisin ne järkevästi osaksi tunteja niin, että videoiden katselusta olisi selkeää hyötyä heidän kielen oppimiselleen (osaamistaso kun on aika matala) eikä se olisi liian aikaa vievää. Katsotaan. Kolmanneksi noussut halu oppia kulttuurista yllätti iloisesti. Kielen opetuksessa keskitytään niin paljon itse kieleen, että kulttuuri (ainakin täällä) jää oppilaille ihan vieraaksi. Kieli ja kulttuuri tulevat yhtenä pakettina ja mielestäni niitä pitäisi opettaakin yhdessä.

Kaikki tämä ja yksitoista viikkoa jäljellä. En voi sanoin kuvailla kuinka paljon turhauttaa! Se tarkoittaa vain 11 kertaa jokaisen ryhmän kanssa. Eihän se ole mitään. Minun täytyy tehdä tarkemmat suunnitelmat siitä, mitä kaikkea haluan ryhmien kanssa tehdä, koska kaikelle ei millään jää aikaa. Tiedän, että näiden 11 viikon jälkeen minusta tuntuu, että pääsin vasta alkuun oppilaiden kanssa. Minä niin tiedän sen.

Olen huomannut (omalla koulullani ja Minskin koulun käytännöistä kuultuani), että chileläinen tapa opettaa, tai chileläisille opettajille tyypilliset metodit, luovat kieltenoppijoita, jotka ymmärtävät kirjoitettua kieltä melko hyvin, mutta kielen kaikki muut osa-alueet jäävät käsittämättömän heikoiksi. Varsinkin puhuminen ja ääntäminen ovat erityisen hankalia. Puhuminenhan se vaikein osa-alue on opettaakin, kun se on niin aikaa vievää. On ihan universaali ilmiö, että oppilaita on vaikea saada kommunikoimaan vieraalla kielellä. Se vaatii eniten aikaa ja panostusta, ja resurssejahan siihen harvoin on. Esimerkiksi tämän lyseon 2-3h/vko englannilla ei vaan voi saada hyviä tuloksia suullisen ilmaisun oppimisessa, koska kukaan ei voi oppia puhumaan sujuvasti, jos kieltä käyttää vain kerran viikossa parin tunnin ajan. Realistisesti ajateltuna luulen, että ainut mitä ehdin omien ryhmieni kanssa tehdä on luultavasti auttaa heitä ääntämään hieman paremmin ja sitä kautta madaltamaan englanniksi puhumisen kynnystä ihan vähän. Muuhun tuskin aika riittääkään. Niin turhauttavaa.

Haaveilen kouluaikojen ulkopuolella järjestettävästä "English Clubista", mutta en tiedä riittäisikö aikani, saisiko sellaista edes järjestää ja kiinnostaisiko ketään. Sekin on aivan vastasyntynyt ajatus, joten en tiedä ehtisinkö mitenkään toteuttaa sitä järkevästi jäljellä olevassa ajassa. Sain tällä viikolla näiden kakkosten ja nelosten lisäksi ryhmät ykkösiä ja kolmosia, joten minulla on nyt omia tunteja 9h/vko. Lisäksi suunnittelen aina yhden pienen aktiviteetin tai tehtävän kahdelle Miss Gladyn ryhmälle. Miss Glady yleensä antaa minulle aihealueen ja mitä haluaisi tehdä sillä (kertaus, uusi asia, kuuntelu tms.) ja sitten yritän keksiä jotain, mitä voisimme tehdä. Viimeksi keksin hauskan post-it -pelin, josta oppilaat innostuivat oikein kunnolla. Se teki minut oikein iloiseksi ja tyytyväiseksi. ^^ Jos ei muuta, niin post-it -pelini jää elämään. :D

Huoneeni ovelta otettu kuva ilta-auringosta

Olen innoissani, väsynyt, turhautunut ja onnellinen. Olen niin väsynyt tämän viikon jälkeen, että en tiedä mitä jaksan tehdä nyt viikonloppuna. Lepään minkä ehdin tietenkin, mutta osa ajasta on pakko laittaa töiden suunnitteluun. Olen pahoillani, mutta tämä tietää myös aika vähän aikaa blogille. Ainut sosiaalinen elämä, mitä minulla on tällä viikolla ollut, on Minskin (ja muiden kämppisten) kanssa vietetyt iltapalahetket ja torstaina onneksi Elina soitti ja ehdin hänen kanssaan Alemanialla olevaan irkkupubiin, Caravaniin, syömään, jonka jälkeen kävimme vielä Elinan kämpän vieressä paikallisessa pubissa juomassa oluet ja kuuntelemassa Argentiinalaista tangoa. Se maksoi minulta muutaman tunnin yöunia, mutta oli täysin sen arvoista. Nukun sitten Suomessa.

Elinan paikallinen ja torstai-illan tangoilut

Täksi viikonlopuksi on luvattu vielä ihanan aurinkoista ja lämmintä säätä. Haluaisin mennä uudestaan Cerro Ñielolille kävelemään, mutta en tiedä jaksanko. Tänään en ehkä enää, täytyy katsoa miten huomenna. Toivottavasti teillä on siellä Suomessa kaikki hyvin. :) Totta puhuen en ole ehtinyt hirveästi koti-ikävöimään (mikä on todella yllättänyt minut!), mutta koen tarvetta pystyä jakamaan tämä jonkun tutun rakkaan kanssa. Tiedättekö? Sain viime viikolla tietää, että Bygmi ei pääsekään vierailemaan ja se harmittaa, koska haluaisin näyttää jollekin rakkaalle tämän kaiken! Onneksi saatte blogin kautta edes vähän kurkistusta tänne, vaikkei se ihan sama asia olekaan.

Minun pitää nyt yrittää reipastua ja nousta sängystä. On pyykkiä pestävänä (eli vietävänä pesulaan) ja kaikkea sellaista jännittävää. Hasta luego, preciosos!

Kulttuurien ja kielimuurin kolinaa

Tänään se sitten iski ensimmäistä kertaa: kunnon olisinpa kotona -olo. Olisinpa kotona, niin voisin käpertyä Muffen kanssa sohvalle ja kipeänä olo ei olisi niin kauheaa. Olisinpa kotona, niin voisin keittää teetä kuppikaupalla omassa keittiössäni eikä tarvitsisi miettiä miltä näytän siltä varalta, että törmään johonkuhun. Olisinpa kotona, siellä on lämpimämpi. Olisinpa kotona, niin voisin mennä lämpimään suihkuun. Olisinpa kotona, niin minulla olisi muutakin syötävää kuin leipää ja jogurttia. Olisinpa kotona, missä ei tarvitsisi nähdä ketään, jos en halua. Olisinpa kotona, missä ei tarvitse jännittää ymmärtääkö muiden puhetta ja tuleeko ymmärretyksi.

Neljä päivää siihen meni.

Eilen vuokranantajani señor Marti kutsui minut ihanasti joidenkin muiden talon asukkaiden kanssa viettämään iltaa. Tarjolla oli perinteistä chileläistä ruokaa - vai pitäisikö sanoa, että kyseessä oli enemmänkin iltapala kuin varsinainen ateria. Opiskelijat olivat valmistaneet Sopaipilla-leipäsiä, salaattia ja nakkeja (salchichas). Sopaipilla on pyöreä leipänen, joka tehdään vain jauhoista ja kurpitsasta ja paistetaan öljyssä. Salaatissa oli sipulia, tomaattia ja jotain yrttejä. Niin yksinkertaista ja ihan uskomattoman hyvää! Salaatti oli aivan käsittämättön maukasta ja sopi todella hyvin syötäväksi sopaipillan päällä. Pahoittelin, etten voi syödä nakkeja, koska olen kasvissyöjä. Señor Marti sanoi, että pieniähän ne nakit on, voithan yhden ottaa :D Onneksi pöydässä olleet tytöt nauroivat ja sanoivat, että eihän kasvissyöjä voi syödä nakkeja, se sai oloni tuntumaan paremmalta. He sanovat señor Martia tuttavallisesti tíoksi, itse edelleen teitittelen häntä (paitsi pariin otteeseen olen vahingossa sinutellut, kun menevät verbimuodot sekaisin), kun en ole varma onko soveliasta sinutella.

Tämä oli kaikki aivan ihanaa, mutta kun olin aivan poikki päivän kaupoilla kiertelystä ja flunssailustani, en oikein jaksanut olla ihana itseni. Keskityin lähinnä syömään ja kuuntelemaan muiden pölötystä - sen mitä pystyin siitä ymmärtämään. Ihmiset puhuvat täällä todella nopeasti. Siitä minua varoiteltiin etukäteen, mutta silti se yllätti. Usein en ymmärrä sanaakaan ja minulle täytyy toistaa joitakin asioita moneen kertaan ennen kuin saan edes vähän selvää. Monesti myös arvailen kontekstista. Katsoimme ruoan jälkeen jotain chileläistä saippuaoopperaa ja siinä oli mies, jonka sanomisista en esimerkiksi saanut missään vaiheessa yhtään mitään selvää. En sanaakaan. Hän taisi puhua jollain maalaismurteella. Sinnittelin iltayhdeksään asti sohvalla ja kun huomasin señor Martinkin jo kuorsaavan, ajattelin, että ehkä voin poistua paikalta.

Tänään señor Marti tuli käymään ovellani joskus kolmen maissa ja kysyi olenko käynyt ulkona tai syönyt vielä tänään (ihanaa, kuinka hän tuntuu haluavan pitää huolta, että saan syötyä) ja kysyi haluaisinko lähteä ulos vähän myöhemmin. Sanoin tuntevani oloni vähän kipeäksi (olin ajatellut viettää koko päivän huoneessani leväten ja katsellen Parks and Recreationia), mutta kaipa sitä voisi johonkin lähteä, kun hän kerran pyytää. Hän sanoi tulevansa jonkin ajan päästä (un ratito) takaisin. Parin tunnin odotuksen jälkeen (nämä aikakäsitykset, aaargh!) nukahdin ja heräsin vasta paljon myöhemmin. Epäilen, että hän on käynyt huoneeni ovella koputtelemassa, mutta olen nukkunut sen ohi. Nyt tuntuu vähän pahalta, koska minusta halutaan hirveästi pitää huolta ja huolehditaan, että pärjään, vaikka itsellä on olo, että haluaisin ryömiä johonkin onkaloon ja tullu esille vasta, kun pystyn vastaamaan iloisesti ja aidon kiitollisesti tähän vieraanvaraisuuteen, jota olen kohdannut. En halua vaikuttaa kiittämättömältä ja juron hiljaiselta ulkomaalaiselta, mikä tuntuu olevan nyt se vaikutus, jonka itsestäni annan.

On vain hankalaa antaa itsestään kokonaista kuvaa, kun käytössä oleva kieli on niin vajavainen. Olen huomannut, että sanavarastoni on aivan olematon ja melkein käyttökelvoton - ihan jo ymmärryksen eikä pelkän kielen tuottamisen kannalta - koska täällä ihmiset käyttävät aivan eri sanoja kuin ne, joita olen tottunut opinnoissani kuulemaan ja käyttämään. Opin muun muassa, että cancelar tarkoittaa täällä samaa kuin pagar, eli "maksaa", mikä aiheutti melkoisia väärinkäsityksiä. Permiso on eräs tapa sanoa "anteeksi", merkitykseltään vähän kuin "excuse me" englanniksi. Lisäksi täällä juodaan jugoa eikä zumoa ("mehu"). Ilmassa on lennellyt satoja muitakin sanoja, joita en vain ole ehtinyt painamaan muistiin (olen miettinyt jonkin pienen vihkosen kantamista mukana, että voisin myöhemmin tarkistaa sanoja sanakirjasta) ja jotka ovat saaneet ilmeeni näyttämään kysymysmerkiltä ja aiheuttanut melkoisia turhautumisen tunteita.

Señor Martikin sanoo, että a poquito, "pikkuhiljaa". Tiedän sen, mutta silti jaksaa turhauttaa. Asiaa ei tietenkään auta yhtään tämä sairastumiseni. Olen hyvin huono sairastamaan. Olen harvoin kipeä ja silloin kun flunssa iskee, haluaisin vain valittaa siitä koko ajan. Enkä ole sen kummemmin edes kipeä, on yskää ja nuha, siinäpä se. Kuume tuskin on noussut, sen kyllä huomaisin. Mutta mielialaan se vaikuttaa ja sitä kautta kaikkeen kanssakäymiseen ja sen kokemiseen.

Odotan nyt eniten maanantaita ja señor Salinaksen tapaamista. Sovimme eilen puhelimessa (en voi sanoin kuvailla kuinka paljon pelottavampaa ja vaikeampaa puhelimessa puhuminen on espanjaksi), että hän tulee hakemaan minut talolta yhdeksän maissa aamulla ja vie koululle tapaamaan johtajatarta, señora Gonzálesia. Puhuinkin jo pikaisesti hänen kanssaan puhelimessa ensimmäisenä päivänäni täällä, kun señor Marti vain ojensi puhelimen minulle. Lähinnä puhelu meni niin, että sanoin sí kaikkeen, mitä luulin ymmärtäväni ja pyydettyäni häntä toistamaan jotain kolmesti pahoittelin, etten ymmärtänyt ja annoin puhelimen takaisin señor Martille. Hävetti niin pirusti, mutta minkäs teet. [Olen ollut Englannissa töissä puhelinkeskuksessa ja joutunut jättämään puhelinkeskustelun skotlantilaisen asiakkaan kanssa kesken, koska en vain ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan. Olen tavallaan hyvin ymmärtäväinen itseni suhteen siinä, etten puhelimessa välttämättä ymmärrä langan toisessa päässä olevaa ihmistä, eikä siinä useinkaan ole kyse kielitaidon puutteesta. Puhelin vain on hankala tapa kommunikoida vieraalla kielellä (joskus jopa äidinkielellä). Vihaan puhelimessa puhumista noin ylipäätään melkein kaikkien paitsi äiten kanssa.] Odotan silti innolla señora Gonzálesin tapaamista kasvotusten ja koulun ja oppilaiden näkemistä. Sitä vartenhan olen tänne tullut; opettaminen ja chileläiseen koulumaailmaan tutustuminen minua kaikista eniten kiinnostaa. On myös jännittävää vihdoin tavata señor Salinas, joka on auttanut minua monen asian kanssa ennen tänne saapumistani. Toivon todella, että oloni on kohentunut edes himppasen verran maanantaihin mennessä.

Semmoisia fiiliksiä tällä kertaa. Valitettavasti minulla ei ollut oikein laittaa mitään kuvia tähän mukaan, kun en ole oikein päässyt mihinkään kuvailemaan paikkoja. Kuvientäyteisiäkin postauksia tulee vielä, lupaan sen. Katson nyt vielä pari jaksoa Parks and Reciä ja painun sitten nukkumatin luo. Huomenaamulla pitää nousta aikaisin katsomaan tärkeää futismatsia! En olekaan aiemmin katsonut jalkapalloa aamuvarhain. Kaikenlaista uutta pääsenkin täällä Chilessä kokemaan ;)