Kulttuurien ja kielimuurin kolinaa

Tänään se sitten iski ensimmäistä kertaa: kunnon olisinpa kotona -olo. Olisinpa kotona, niin voisin käpertyä Muffen kanssa sohvalle ja kipeänä olo ei olisi niin kauheaa. Olisinpa kotona, niin voisin keittää teetä kuppikaupalla omassa keittiössäni eikä tarvitsisi miettiä miltä näytän siltä varalta, että törmään johonkuhun. Olisinpa kotona, siellä on lämpimämpi. Olisinpa kotona, niin voisin mennä lämpimään suihkuun. Olisinpa kotona, niin minulla olisi muutakin syötävää kuin leipää ja jogurttia. Olisinpa kotona, missä ei tarvitsisi nähdä ketään, jos en halua. Olisinpa kotona, missä ei tarvitse jännittää ymmärtääkö muiden puhetta ja tuleeko ymmärretyksi.

Neljä päivää siihen meni.

Eilen vuokranantajani señor Marti kutsui minut ihanasti joidenkin muiden talon asukkaiden kanssa viettämään iltaa. Tarjolla oli perinteistä chileläistä ruokaa - vai pitäisikö sanoa, että kyseessä oli enemmänkin iltapala kuin varsinainen ateria. Opiskelijat olivat valmistaneet Sopaipilla-leipäsiä, salaattia ja nakkeja (salchichas). Sopaipilla on pyöreä leipänen, joka tehdään vain jauhoista ja kurpitsasta ja paistetaan öljyssä. Salaatissa oli sipulia, tomaattia ja jotain yrttejä. Niin yksinkertaista ja ihan uskomattoman hyvää! Salaatti oli aivan käsittämättön maukasta ja sopi todella hyvin syötäväksi sopaipillan päällä. Pahoittelin, etten voi syödä nakkeja, koska olen kasvissyöjä. Señor Marti sanoi, että pieniähän ne nakit on, voithan yhden ottaa :D Onneksi pöydässä olleet tytöt nauroivat ja sanoivat, että eihän kasvissyöjä voi syödä nakkeja, se sai oloni tuntumaan paremmalta. He sanovat señor Martia tuttavallisesti tíoksi, itse edelleen teitittelen häntä (paitsi pariin otteeseen olen vahingossa sinutellut, kun menevät verbimuodot sekaisin), kun en ole varma onko soveliasta sinutella.

Tämä oli kaikki aivan ihanaa, mutta kun olin aivan poikki päivän kaupoilla kiertelystä ja flunssailustani, en oikein jaksanut olla ihana itseni. Keskityin lähinnä syömään ja kuuntelemaan muiden pölötystä - sen mitä pystyin siitä ymmärtämään. Ihmiset puhuvat täällä todella nopeasti. Siitä minua varoiteltiin etukäteen, mutta silti se yllätti. Usein en ymmärrä sanaakaan ja minulle täytyy toistaa joitakin asioita moneen kertaan ennen kuin saan edes vähän selvää. Monesti myös arvailen kontekstista. Katsoimme ruoan jälkeen jotain chileläistä saippuaoopperaa ja siinä oli mies, jonka sanomisista en esimerkiksi saanut missään vaiheessa yhtään mitään selvää. En sanaakaan. Hän taisi puhua jollain maalaismurteella. Sinnittelin iltayhdeksään asti sohvalla ja kun huomasin señor Martinkin jo kuorsaavan, ajattelin, että ehkä voin poistua paikalta.

Tänään señor Marti tuli käymään ovellani joskus kolmen maissa ja kysyi olenko käynyt ulkona tai syönyt vielä tänään (ihanaa, kuinka hän tuntuu haluavan pitää huolta, että saan syötyä) ja kysyi haluaisinko lähteä ulos vähän myöhemmin. Sanoin tuntevani oloni vähän kipeäksi (olin ajatellut viettää koko päivän huoneessani leväten ja katsellen Parks and Recreationia), mutta kaipa sitä voisi johonkin lähteä, kun hän kerran pyytää. Hän sanoi tulevansa jonkin ajan päästä (un ratito) takaisin. Parin tunnin odotuksen jälkeen (nämä aikakäsitykset, aaargh!) nukahdin ja heräsin vasta paljon myöhemmin. Epäilen, että hän on käynyt huoneeni ovella koputtelemassa, mutta olen nukkunut sen ohi. Nyt tuntuu vähän pahalta, koska minusta halutaan hirveästi pitää huolta ja huolehditaan, että pärjään, vaikka itsellä on olo, että haluaisin ryömiä johonkin onkaloon ja tullu esille vasta, kun pystyn vastaamaan iloisesti ja aidon kiitollisesti tähän vieraanvaraisuuteen, jota olen kohdannut. En halua vaikuttaa kiittämättömältä ja juron hiljaiselta ulkomaalaiselta, mikä tuntuu olevan nyt se vaikutus, jonka itsestäni annan.

On vain hankalaa antaa itsestään kokonaista kuvaa, kun käytössä oleva kieli on niin vajavainen. Olen huomannut, että sanavarastoni on aivan olematon ja melkein käyttökelvoton - ihan jo ymmärryksen eikä pelkän kielen tuottamisen kannalta - koska täällä ihmiset käyttävät aivan eri sanoja kuin ne, joita olen tottunut opinnoissani kuulemaan ja käyttämään. Opin muun muassa, että cancelar tarkoittaa täällä samaa kuin pagar, eli "maksaa", mikä aiheutti melkoisia väärinkäsityksiä. Permiso on eräs tapa sanoa "anteeksi", merkitykseltään vähän kuin "excuse me" englanniksi. Lisäksi täällä juodaan jugoa eikä zumoa ("mehu"). Ilmassa on lennellyt satoja muitakin sanoja, joita en vain ole ehtinyt painamaan muistiin (olen miettinyt jonkin pienen vihkosen kantamista mukana, että voisin myöhemmin tarkistaa sanoja sanakirjasta) ja jotka ovat saaneet ilmeeni näyttämään kysymysmerkiltä ja aiheuttanut melkoisia turhautumisen tunteita.

Señor Martikin sanoo, että a poquito, "pikkuhiljaa". Tiedän sen, mutta silti jaksaa turhauttaa. Asiaa ei tietenkään auta yhtään tämä sairastumiseni. Olen hyvin huono sairastamaan. Olen harvoin kipeä ja silloin kun flunssa iskee, haluaisin vain valittaa siitä koko ajan. Enkä ole sen kummemmin edes kipeä, on yskää ja nuha, siinäpä se. Kuume tuskin on noussut, sen kyllä huomaisin. Mutta mielialaan se vaikuttaa ja sitä kautta kaikkeen kanssakäymiseen ja sen kokemiseen.

Odotan nyt eniten maanantaita ja señor Salinaksen tapaamista. Sovimme eilen puhelimessa (en voi sanoin kuvailla kuinka paljon pelottavampaa ja vaikeampaa puhelimessa puhuminen on espanjaksi), että hän tulee hakemaan minut talolta yhdeksän maissa aamulla ja vie koululle tapaamaan johtajatarta, señora Gonzálesia. Puhuinkin jo pikaisesti hänen kanssaan puhelimessa ensimmäisenä päivänäni täällä, kun señor Marti vain ojensi puhelimen minulle. Lähinnä puhelu meni niin, että sanoin sí kaikkeen, mitä luulin ymmärtäväni ja pyydettyäni häntä toistamaan jotain kolmesti pahoittelin, etten ymmärtänyt ja annoin puhelimen takaisin señor Martille. Hävetti niin pirusti, mutta minkäs teet. [Olen ollut Englannissa töissä puhelinkeskuksessa ja joutunut jättämään puhelinkeskustelun skotlantilaisen asiakkaan kanssa kesken, koska en vain ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan. Olen tavallaan hyvin ymmärtäväinen itseni suhteen siinä, etten puhelimessa välttämättä ymmärrä langan toisessa päässä olevaa ihmistä, eikä siinä useinkaan ole kyse kielitaidon puutteesta. Puhelin vain on hankala tapa kommunikoida vieraalla kielellä (joskus jopa äidinkielellä). Vihaan puhelimessa puhumista noin ylipäätään melkein kaikkien paitsi äiten kanssa.] Odotan silti innolla señora Gonzálesin tapaamista kasvotusten ja koulun ja oppilaiden näkemistä. Sitä vartenhan olen tänne tullut; opettaminen ja chileläiseen koulumaailmaan tutustuminen minua kaikista eniten kiinnostaa. On myös jännittävää vihdoin tavata señor Salinas, joka on auttanut minua monen asian kanssa ennen tänne saapumistani. Toivon todella, että oloni on kohentunut edes himppasen verran maanantaihin mennessä.

Semmoisia fiiliksiä tällä kertaa. Valitettavasti minulla ei ollut oikein laittaa mitään kuvia tähän mukaan, kun en ole oikein päässyt mihinkään kuvailemaan paikkoja. Kuvientäyteisiäkin postauksia tulee vielä, lupaan sen. Katson nyt vielä pari jaksoa Parks and Reciä ja painun sitten nukkumatin luo. Huomenaamulla pitää nousta aikaisin katsomaan tärkeää futismatsia! En olekaan aiemmin katsonut jalkapalloa aamuvarhain. Kaikenlaista uutta pääsenkin täällä Chilessä kokemaan ;)